Kirjoittaja: Eero K. V. Suorsa

Taide ja on kaikissa muodoissaan hyvinvoinnin edellytys, niin yksilöllisesti kuin kollektiivisesti. Taiteen sekä kulttuurin kautta siirretään pääomaa sukupolvelta toiselle ja näiden avulla välitetään tietoa olemassaolostamme muulle maailmalle. Näiden voimin jaksetaan sinnitellä arkisten ja erittäin hankalien aikojen ylitse.

Tai näinhän sitä luulisi. Paperilla näyttää hyvältä ajatukselta, mutta todellisuudessa historia on osoittanut, että taide on ollut aina jotain muuta kuin ”pelkkää taidetta”, tai yhdessä jaettuja kokemuksia. Vai onko taiteen tehtävänä pelkästään viihdyttää? Miten taide voisi kutsua kokemaan toisin, ilman että taide olisi vain kuluttamista ja siten, että taiteeseen liittyisi myös yhdessä kokemisen elementti?

Taiteen tehtävänä ei ole pelkästään viihdyttää, vaan sen tehtävänä on herättää vakavaa yhteiskunnallista vakavaa keskustelua. ”Taidetta taiteen vuoksi” ei ole varsinaisesti pätenyt minkäänlaisena historiallisena ajanjaksona, vaan taide on aina heijastellut suhtautumistapaa oman aikansa isoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja kriiseihin.

Nyt käynnissä oleva ekokatastrofi, lajien joukkosukupuutto ja Gazassa käynnissä oleva kansanmurha pakottavat taiteen reagoimaan erilaisilla tavoilla vallitsevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Gaza on kiireellisin esimerkki siitä, miten taiteen avulla voidaan reagoida konkreettiseen käynnissä olevaan tragediaan: huolimatta siitä, että Israel on tuhonnut tusinoittain kulttuurikeskuksia, 12 museota ja tappanut yli 45 taiteilijaa ja kirjailijaa ilmaiskuissaan, niin Gazasta ja miehitetyltä Länsirannalta tulee jatkuvasti uutta taidetta erilaisissa muodoissaan. Esseisti Pankaj Mishra on todennut tuoreessa teoksessaan The World After Gaza (2025) ettei maailma ole samanlainen enää sen jälkeen mitä Gazassa on tapahtunut vuodesta 2023 eteenpäin. Se, miten länsimaiset valtavirran taiteilijat ja taidetta vastaanottava yleisö ymmärtävät tämän tosiasian, on vielä iso kysymysmerkki. Jotain kertoo se, että miehitetyn Länsirannan tilannetta kuvaava, parhaan dokumentin Oscar-palkinnon voittanut Ainoa kotimaa ei käytännössä päätynyt teatterilevitykseen Yhdysvalloissa.

Historia on täynnä esimerkkejä, miten taide on aiemmin reagoinut yhteiskunnissa. Ranskan suuri vallankumous 1789 heijastui välittömästi Jacques-Louis Davidin massiivisiin maalauksiin, joissa ryhdyttiin kuvaamaan aikakauden tasa-arvoon pyrkivää henkeä kuvaamalla suuria ihmisjoukkoja yhden ainoan superyksilön sijaan. Vähemmälle huomiolle historiassa on jäänyt se, että pukeutuminen muuttui tuona aikana tasa-arvoisemmaksi; raskaista brokadikankaista luovuttiin osana pukeutumista ja pukeutumisesta tuli väljempää, jolloin alettiin suosia pellavaa.

Jos ajattelemme taiteen olevan hyvinvoinnin edellytys, niin tarvitseeko kaikkien taideteosten saada teoksen vastaanottajan edes voimaan hyvin? Tämän vuoden maaliskuussa julkaistu valokuvaaja Linder Sterlingin (s.1954) elämäntyötä laajemmin esittelemä kollaasiteos ei esittele klassisen taiteen mittapuulla välttämättä sellaisia töitä, jotka saisivat kuvaa katsovan henkilön voimaan hyvin. Linder Sterlingin jotkut kuvat voivat olla hyvin hyökkääviä ja karkeita.

Samanlainen vaikutelma tulee katsellessa käsitetaiteilija Adrian Piperin valokuvia teossarjasta Foor for Thought (1971), jossa Piper lukee Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä, paastoaa, joogaa ja on eristäytyneenä. Piper kertoi halunneensa projektissaan lähestyä taiteilijan kohtaamaa filosofista ongelmaa: miten kohdata omalla henkilökohtaisella tasolla Kantin filosofia ja miten samaan aikaan pitää yllä taiteilijan oma ”itse”? Projekti oli niin raskas, että Piper ei pystynyt lukemaan omia muistiinpanojaan Puhtaan järjen kritiikistä kahteen vuoteen.

Toisaalta, kuvien ei tarvitse edes olla hyökkääviä tai karkeita itsessään, jotta ne voivat herättää kokemuksen epämiellyttävyydestä. Hyvin yksinkertaiset kuvat Santiago de Chilen lähellä sijaitsevasta Villa Grimaldista saavat aikaan kokemuksen ”en halua katsoa”.

Villa Grimaldi oli Chilen Augusto Pinochetin sotilashallinnon pidätys- ja kuulustelukeskus vuosina 1973-1978. Tuona aikana huvilassa oli pidätettynä arviolta 4,500 ihmistä, joista 226 katosi ikuisesti. Grimaldin tapauksesta tekee julman yhteisen kokemisen kannalta se, että ennen Pinochetin sotilasvallankaappausta 11.syyskuuta 1973 Villa Grimaldissa oli toiminut joukko taiteilijoita yhdessä tekemisen ja kokemisen hengessä. 11.syykuuta 1973 jälkeen Villa Grimaldi ei ollut enää vapaan taiteen tekemisen tai kokemisen paikka. Tänä päivänä Villa on museo, joka muistaa niiden kohtaloita jotka Villassa katosivat. Villa Grimaldista tuli taiteen paikka, mutta muistamisen merkityksessä. Jottei vastaavaa enää tapahtuisi.

Onko taiteella siis juuri silloin tärkein hetkensä kokemisen kannalta yhteisöissä ja yhteiskunnassa, kun ensimmäinen reaktio on ”en halua katsoa” tai ”en halua kuulla”?